Uutiskirje 2/2015

Uutiskirje 2/2015

Uutiskirje 2/2015

Näkövammainen Arto Vilmi (62) on itsenäinen mies, joka on työskennellyt 6,5 vuotta Abilis-säätiössä projektikoordinaattorina. Miehen kielitaito on Abiliksen monipuolisin, vaikka vaatimattomasti toteaa, että neljä tai viisi taitaa sujua…Tämän vuoden lopussa Arto siirtyy eläkkeelle hiukan ristiriitaisin tuntein. Suomen valtion kehy-rahoituksia leikataan rajusti, ja tämä näkyy myös Abiliksen toiminnassa ja henkilöstövähennyksenä. ”Olisin halunnut jatkaa mutta minulle tämä on lopulta paras ratkaisu – kaikkea ei kuitenkaan voi saada”, toteaa Arto kun kysytään millä mielialalla hän on siirtymässä eläkkeelle. ”Olen tykännyt kovasti olla Abiliksella töissä, koska Abilis on työpaikkana mielekäs, vaativa ja samalla antoisa, jopa dynaaminen, vaikka sinänsä itse työ on useimmiten yksinäistä puurtamista”, toteaa Arto. Samassa huoneessa Arton kanssa on kaksi muutakin työntekijää; Slade Sambiasta ja Nathaly Kolumbiasta. Kolmikon huoneesta kuuluu tasainen näppäimistön nakutus.

Syntymästään näkövammainen Arto näkee ”laikuittain” vain oikealla silmällä, eli näkökenttä on hyvin rikkonainen. Vasen silmä on kokonaan poissa pelistä. Arto ei kuitenkaan osaa pistekirjoitusta vaan lukee tietokoneen ruutua ja julkaisuja suurennetulla tekstillä ja suurennuslasin avulla. Tiede-lehteä tulee luettua vapaa-aikana ja se on ilmestynyt Artolle jo yli 30 vuoden ajan. Kaikki luontoaiheiset artikkelit ovat erityisen kiinnostavia. Toisinaan Arto käy Kallion kirjastossa, koska on aikoinaan asunut lähistöllä kahdeksan vuotta.

Nykyään hän asuu Arabian rannassa ja viihtyy alueella hyvin. Sieltä pääsee vaikka ratikka numero kutosella työpaikalle Helsingin Sörnäisiin 15 minuutissa. Lisäksi Arabian ostoskeskus on hallittavissa, eli ei ole liian iso. Toisinaan on hankalaa erottaa ratikka 6 ja 7b toisistaan pysäkillä, varsinkin jos aurinko häikäisee. Onneksi aina on voinut kysyä apua kanssaihmisiltä. Arto on käynyt kuusi kertaa Abiliksen monitorointimatkoilla, ja erityisen mieluisana matkana on jäänyt mieleen Ugandan ja Burundin yhdistelmämatka vuonna 2011 työkaverinsa Tuula Heima-Tirkkosen kanssa. ”Matka ranskankieliseen Burundiin vuonna 2011 oli Arton ”omaa” kielialuetta, ja minä kollegana kuuntelin sujuvaa käännöstä. Matka sujui kaiken kaikkiaan mukavasti”, muistelee Tuula Heima-Tirkkonen.

Arton vastuumaina ovat olleet Uganda, Mosambik, ranskankielinen Afrikka (Kongo) ja Latinalainen Amerikka (Peru). ”Projektikoordinaattorin työssä mikään ei ole helppoa, emme saa aina tarpeeksi tukea fasilitaattoreilta, sillä he eivät aina tee mitä heiltä odotetaan. Joudumme tekemään usein fasilitaattorienkin työt”, Arto kertoo suoraan. ”Tätä ei voi kuitenkaan yleistää Abiliksessa, sillä on monia maita missä yhteistyö sujuu ja missä toimivaa mallia ei kannata muuttaa”, lisää Arto samaan hengenvetoon. ”Minua rasittavat erityisesti käsinkirjoitetut hakemukset näkövammaisena, vaikka fasilitaattoreilla on mahdollisuus kirjoittaa hakemuksia tietokoneilla”, ilmoittaa Arto. Monitorointimatkat ovat sujuneet hyvin ja paikalliset isännät ovat auttaneet kun siirrytään vaikkapa autolta projektipaikalle. ”Henkilökohtaisella oppaalla ei yksinkertaisesti olisi tarpeeksi työtä monitorointimatkalla ja se on hirvittävän kallista”, Arto kertoo kun häneltä kysytään onko hänellä henkilökohtaista avustajaa matkoilla mukana. Arto sai sydämentahdistimen 1,5 vuotta sitten ja nykyään miehen olo on hyvä. ”Sydämen vajaatoiminta kun heijastuu niin moneen asiaan”, toteaa Arto.

Pitkät lentomatkat eivät rasita kun asennoituu oikein. Arto koettaa suurimman ajan nukkua. Lentokoneruokailut ovat haastavia, nauraa Arto, mutta samalla silminnähden häntäkin huvittaa pienet tilat, joissa jopa näkevilläkin on haasteita… ”Tekisi mieli lähteä matkalle, vaikkapa Italiaan. Eläkkeellä se voisi onnistua”, kertoo Arto. ”Aion myös lisätä lenkkeilyä, koska silloin minulla on enemmän aikaa. Viihdyn loistavasti yksin, mutta en koe olevani yksinäinen”, lisää Arto. ”Ja jos voin tehdä toisinaan vapaaehtoistyötä Abilikselle, niin sekin olisi mieluinen ajatus”, virnistää Arto.