Näkymättömät hakijat: mitä ukrainalaisten vammaisten henkilöiden järjestöt kertovat rahoituksen esteistä

Rahoittajat arvioivat hakuprosessiensa saavutettavuutta yleensä hakijoilta saamansa palautteen perusteella. Mutta mitä jää näkymättömiin, jos tarkastellaan vain niitä järjestöjä, jotka päättivät hakea rahoitusta? Ukrainalaisten vammaisjärjestöjen parissa tehdyn tutkimuksen pohjalta tämä artikkeli tarkastelee, millaisia esteitä rahoituksen hakemiseen liittyy ja miten rahoittajat voivat tavoittaa myös ne järjestöt, jotka jäävät nykyisten järjestelmien ulkopuolelle.

Järjestöt, jotka eivät näy tilastoissa

Kysyin aiemmin tänä vuonna 79 ukrainalaiselta vammasjärjestöltä niiden kokemuksista rahoituksen hakemisesta. Yksi tulos jäi erityisesti mieleeni. Peräti 56 prosenttia kertoi jättäneensä ainakin kerran hakematta tarvisemaansa ja haluamaansa rahoitusta. Syynä ei ollut se, etteivät ne olisi kelvanneet tuen saajiksiii, vaan se, että hakuehdot ja vaatimukset vaikuttivat liian vaikeilta täyttää. Tämä koski 44 järjestöä.

Yksikään niistä ei näy rahoittajien hylättyjä hakemuksia koskevissa tilastoissa. Rahoittajien näkökulmasta niitä ei siis käytännössä ole olemassa. Työskentelen itse rahoittajaorganisaatiossa. Tiedämme yleensä melko tarkasti, ketkä hakivat rahoitusta, ketkä sitä saivat ja miksi osa hakemuksista hylättiin. Sen sijaan tiedämme hyvin vähän niistä järjestöistä, jotka tutustuivat hakuilmoitukseen, harkitsivat hakemista ja päättivät lopulta olla lähettämättä hakemusta. Juuri tästä joukosta meiltä puuttuu tietoa.

Hakemusten ja tilastojen ulkopuolelle jäävät kokemukset

Tämä tutkimus oli lopputyöni Swedish Academy of Young Professionals -ohjelmassa Raoul Wallenberg Instituutissa. Tutkimukseen osallistui yli 20 järjestöä Ukrainassa. Lisäksi kävin keskusteluja kansallisten ja alueellisten vammaisjärjestöjen ja näiden verkostojen edustajien kanssa sekä European Disability Forumin asiantuntijoiden kanssa kansainvälisen näkökulman saamiseksi.

Ennen ihmisoikeusalalle siirtymistä kouluttauduin psykologiksi. Uskon, että tämä tausta vaikutti siihen, miten lähestyin aihetta. Psykologit tarkastelevat paitsi ihmisten toimintaa myös niitä tilanteita, joissa toimintaa ei tapahdu. Rahoituksen saavutettavuudessa juuri nämä näkymättömiksi jäävät tapaukset voivat kertoa paljon siitä, miten järjestelmä toimii.

Lähdin tutkimukseen oletuksella, että suurimmat haasteet liittyisivät byrokratiaan. Alalla on käytetty paljon aikaa hakulomakkeiden ja raportointivaatimusten yksinkertaistamiseen. Tulokset kuitenkin yllättivät.

Pyysin järjestöjä arvioimaan hakuprosessin eri vaiheiden vaikeutta asteikolla yhdestä viiteen. Hallinnolliset vaatimukset ja raportointi arvioitiin seitsemästä vaiheesta kaikkein helpoimmiksi. Vaikeimmaksi nousi hakemusten laatiminen muulla kuin ukrainan kielellä. Toiseksi vaikeinta oli löytää rahoittaja, jonka painopisteet vastaisivat aidosti järjestön tarpeita. Merkittävimmät esteet syntyivät siis jo ennen kuin hakemuslomaketta oli edes avattu. Olemme pitkään yrittäneet ratkaista prosessin väärää kohtaa, huolellisesti ja hyvässä uskossa.

Saavutettavuuden esteet alkavat ennen hakemuksen täyttämistä

Olisi helppoa ajatella, että kyse on sodan synnyttämästä ongelmasta. Järjestöt itse kertoivat kuitenkin toisenlaisen tarinan. Monet niistä ovat toimineet yli kaksikymmentä vuotta, ja niiden mukaan rahoittajien puutteellinen ymmärrys järjestöjen toimintaympäristöstä oli haaste jo kauan ennen vuotta 2022.

Sota ei luonut näitä esteitä, mutta se teki niistä entistä vakavampia juuri silloin, kun järjestöjen merkitys kasvoi. Monin paikoin ne tarjoavat palveluita ihmisille ja yhteisöille, joita valtio ei enää kykene tavoittamaan.

Ongelma näkyy myös hienovaraisemmalla tavalla. Se, että hakemuksia voi jättää ukrainan kielellä, ei yksin ratkaise saavutettavuushaasteita. Kuurojen johtamat järjestöt kertoivat, että monille niiden jäsenistä ukrainalainen viittomakieli on ensimmäinen kieli, kun taas kirjoitettu ukraina on toinen kieli, jota käytetään harvoin koulunkäynnin jälkeen. Eräs valtakunnallinen järjestö oli toiminut kaksikymmentä vuotta toteuttamatta yhtäkään hanketta.

Ratkaisu löytyi lopulta kumppanuudesta. Paikallisyhdistykset pyysivät toista järjestöä huolehtimaan hakemuksista ja raportoinnista, jotta ne itse saattoivat keskittyä toiminnan toteuttamiseen.

En usko, että rahoittajat voivat realistisesti vastaanottaa hakemuksia viittomakielellä. Voisimme kuitenkin luopua oletuksesta, että työn toteuttavan järjestön täytyy aina olla sama taho, joka kirjoittaa hakemuksen. Kumppanuuksien pitäisi olla täysin tavallinen tapa hakea rahoitusta, ja toisen järjestön puolesta tehtävä hakemustyö tulisi tunnistaa rahoituskelpoiseksi kustannukseksi eikä epäviralliseksi palvelukseksi.

Kyse ei siis ollut kapasiteetin puutteesta. Este liittyi siihen, millä tavalla järjestelmä oli rakennettu.

Kun järjestöt lakkaavat hakemasta

Tässä kohtaa huomaan ajattelevani jälleen psykologin tavoin. Kyselyyn osallistuneista järjestöistä 71 prosenttia kertoi, että alle puolet niiden hakemuksista saa myönteisen päätöksen. Peräti 42 prosentilla onnistumisprosentti oli alle yksi neljästä. Yli puolet oli jättänyt vähintään kuusi hakemusta kahden vuoden aikana, ja kolmannes yli kymmenen.

Psykologian tutkimuksessa tiedetään hyvin, että jos toistuvat yritykset eivät johda tuloksiin, ihmiset lopettavat yrittämisen. Nämä järjestöt ovat tehneet saman havainnon omassa toimintaympäristössään.

Hakemisen lopettaneilta järjestöiltä ei puutu kunnianhimoa, osaamista tai sitoutumista. Ne ovat oppineet jotain olennaista siitä, miten järjestelmä toimii, ja mukauttaneet toimintaansa sen mukaisesti.

Siksi ratkaisu ei ole kannustaa niitä yrittämään enemmän. Ratkaisu on muuttaa järjestelmää.

Missä rahoittajat onnistuvat ja missä eivät

On myös tärkeää tunnistaa ne tilanteet, joissa rahoittajien vaatimukset ovat auttaneet järjestöjä kehittämään toimintaansa. Neljäsosa kyselyyn osallistuneista järjestöistä kertoi, että rahoittajan edellyttämät muutokset olivat parantaneet niiden toimintaa.

Yksi järjestö muokkasi koulutuksensa selkokielisemmäksi ja visuaalisemmaksi rahoittajan toiveesta sekä otti osallistujien perheet mukaan suunnitteluun. Toinen kertoi, että toimintaan osallistuneet ihmiset olivat siirtyneet osallistujan roolista puhujiksi, järjestäjiksi ja päätöksentekijöiksi. Tällöin rahoitusehdot toimivat juuri niin kuin niiden kuuluukin: ne vahvistavat järjestön omaa tehtävää sen sijaan, että ohjaisivat sitä pois omista tavoitteistaan.

Samalla meidän on tunnistettava ristiriita sen välillä, mitä odotamme muilta ja mitä teemme itse. Vaadimme hankkeilta saavutettavia materiaaleja, mutta ylläpidämme hakuprosesseja, jotka eivät välttämättä ole saavutettavia esimerkiksi sokeille hakijoille. Edellytämme osallistavuutta, mutta emme aina tarjoa riittävää tukea henkilölle, jolla on kehitysvamma ja joka haluaisi osallistua avustushaun valmisteluun. Puhumme saavutettavuudesta, mutta emme aina toteuta sitä omissa käytännöissämme.

Miksi tällä on merkitystä myös Ukrainan ulkopuolella

Tämä kysymys on ajankohtaisempi kuin koskaan. Ukraina neuvottelee Euroopan unionin jäsenyydestä, ja perusoikeudet ovat keskeinen osa neuvotteluja. Tällä hetkellä muodostettavat käytännöt ja standardit vaikuttavat pitkälle sodan jälkeiseen aikaan.

Kun kansainväliset rahoittajat käyttävät prosesseja, jotka sulkevat vammaisia ihmisiä ulkopuolelle, emme menetä ainoastaan potentiaalisia hakijoita. Samalla viestimme uudistuksia läpikäyvälle valtiolle, millaista saavutettavuuden tasoa pidämme hyväksyttävänä.

Kuunnellaan myös niitä järjestöjä, jotka eivät hakeneet

Jos voisin pyytää rahoittajia muuttamaan yhden asian, se olisi tämä: kysykää myös niiltä järjestöiltä, jotka eivät hakeneet. Se ei maksa juuri mitään, ja käytännössä jokainen rahoittaja voisi tehdä sen jo seuraavalla hakukierroksella. Syyt hakematta jättämiseen ovat usein täsmällisiä ja ratkaistavissa. Järjestöllä ei ehkä ole mahdollisuutta omarahoitusosuuteen. Englannin kielen vaatimus voi muodostua esteeksi. Taloushallinnon erityisosaamista ei välttämättä ole saatavilla. Tai hakukriteerit voivat olla yksinkertaisesti epärealistisia.

Eräs järjestö kertoi hakukierroksesta, jossa edellytettiin 300 yksittäisen osallistujan tavoittamista. Kyseisen alueen koko potentiaalinen osallistujajoukko oli noin 250 henkilöä. Mikään työn laatu ei olisi voinut täyttää tätä vaatimusta. Niinpä järjestö jätti hakematta, eikä järjestelmä tallentanut tilanteesta minkäänlaista jälkeä.

Jos tästä tekstistä jäisi mieleen vain yksi ajatus, toivon sen olevan tämä: Rahoittajat eivät valitse parhaita järjestöjä. Rahoittajat valitsevat parhaat hakemukset. Nämä eivät ole sama asia. Juuri niiden välinen kuilu on paikka, jossa hyvää tarkoittava rahoitus voi huomaamatta alkaa ohjautua väärin.

Eräs vastaaja kuvasi asiaa osuvasti:

”Kun kansainvälisissä standardeissa puhutaan osallistavuudesta, mielikuvana ovat usein modernit eurooppalaiset kaupungit. Sodan vaurioittamissa kaupungeissa ja syrjäisissä kylissä osallistavuus tarkoittaa sitä, että haastattelijat ottavat tabletin mukaansa ja käyvät jokaisen vammaisen henkilön kotona. Siihen kuluu helposti kaksinkertainen määrä aikaa verrattuna siihen, mitä toimeksiannossa on arvioitu.”

Tuo järjestö ei ehkä koskaan kirjoita kaikkein viimeistellyintä hakemusta. Se voi kuitenkin tehdä kaikkein vaikuttavinta työtä. Meidän tehtävämme on rakentaa rahoitusprosesseja, jotka osaavat erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Kirjoittajasta

Olesia Lyndova työskentelee ohjelmakoordinaattorina ja temaattisena asiantuntijana Abilis-säätiössä. Hänen työnsä keskittyy vammaisten henkilöiden oikeuksien edistämiseen, yhdenvertaisuuteen sekä vammaisinklusiiviseen kehitysyhteistyöhön. Artikkeli perustuu tutkimukseen, jonka hän toteutti osana Swedish Academy of Young Professionals -ohjelmaa Raoul Wallenberg Instituutissa. Tutkimuksessa tarkasteltiin, millaisia esteitä ukrainalaiset vammaisten henkilöiden järjestöt kohtaavat hakiessaan rahoitusta ja miten rahoitusprosesseista voitaisiin tehdä saavutettavampia ja aidosti osallistavia.