Kesällä 2022 Eurooppaa on koetellut ennätyksellinen lämpöaalto, jonka seurauksena mm. Espanjassa, Ranskassa, Kreikassa, Kreikan saaristossa sekä Portugalissa on palanut yhteensä tuhansia hehtaareja metsää. Satoja ihmisiä on kuollut kuumuuden seurauksena ja kymmenet tuhannet ovat joutuneet jättämään kotinsa. Viimeistään nyt pitäisi olla ilmiselvää, että ilmastonmuutoksen seuraukset ovat jo täällä, eivätkä kaukana tulevaisuudessa tai ainoastaan kaukaisissa maissa. Monissa Afrikan ja Aasian maissa ilmastonmuutos on vaatinut henkiä, vaikeuttanut arkea ja kiihdyttänyt muuttoliikettä jo vuosien ajan. Missä tapauksissa ilmastonmuutos ylittää uutiskynnyksen? Kuka vaikutuksista kärsii ja ketkä vastaavat suurimmista kasvihuonepäästöistä? Näissä kysymyksissä toistuu pitkälti epätasa-arvoinen kuvio, jossa vähiten päästöjä aiheuttavat yhteisöt kärsivät ilmastouhista huomattavasti vastuussa olevia enemmän.
Epätasa-arvoisuus korostuu vammaisuuden ja ilmastonmuutoksen välisessä suhteessa. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus saattaa jopa lisääntyä ilmastonmuutoksen myötä, ellei syrjiviä rakenteita ja toimintamalleja muuteta. Haavoittuvuus ei ole yhdenkään ihmisen ominaisuus, vaan muodostuu olemassa olevista rakenteista: vammaiset ihmiset ovat usein alttiimpia ilmastonmuutoksen haitallisille vaikutuksille, koska he kohtaavat fyysisiä, viestinnällisiä, sosiaalisia ja institutionaalisia esteitä. Kehittyvissä maissa yhteiskunnan esteellisyys vaikeuttaa vammaisten ihmisten ihmisten kouluun pääsemistä ja sen kautta työllistymistä ja tiedonsaantia esimerkiksi ilmastonmuutokseen ja omiin ihmisoikeuksiin liittyvistä asioista. Tietojen ja taitojen puuttuminen taas rajoittaa omien resurssien ja turvaverkkojen kartuttamista. Nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä köyhyys ja resurssien puute ennen kaikkea tekevät ihmisistä haavoittuvaisia. Esteitä ja saavutettavuutta ei myöskään huomioida ilmastouhista aiheutuvien katastrofien yhteydessä: Tutkimusten mukaan vammaisilla ihmisillä on kahdesta neljään kertaa suurempi todennäköisyys menehtyä tai loukkaantua katastrofeissa kuin muulla väestöllä. Katastrofit taas tulevat yleistymään ilmastonmuutoksen myötä, kun myrskyt, kuivuus ja aavikoituminen lisääntyvät.
Jos tavoitteena on, että “ketään ei jätetä jälkeen” (Leave no one behind) – niin kuin kestävän kehityksen periaatteisiin kuuluu – ei ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja sen vaikutuksilta suojautuminen voi olla ainoastaan yksilöiden harteilla. Kotitaloudet ja yhteisöt tarvitsevat tukea, tietoa ja taitoja sopeuttaakseen elinkeinonsa muuttuvaan ilmastoon ja luodakseen uutta ammattitaitoa. Saavutettava ja esteetön terveydenhuolto ja kestävien ruokajärjestelmien kehittäminen ovat myös kriittisiä kysymyksiä, jotka vaativat yhteisölähtöistä kehitystä, mutta myös resursseja ja asiantuntijuutta. Viestinnän ja tiedon jakamisen tulee olla monipuolista ja saavutettavaa, huomioiden ihmisten erilaiset tarpeet, niin katastrofien keskellä kuin arjessakin. Olisi hienoa, jos kaikki aiheesta kiinnostuneet kokisivat itsensä tervetulleeksi ilmasto- ja ympäristötyön pariin, eivätkä joutuisi pelkäämään syrjiviä asenteita ja muita esteitä osallistumiselle.
Tämän aikaansaaminen vaatii konkreettisia muutoksia asenteissa ja työskentelytavoissa sekä ennen kaikkea vammaisten ihmisten osallistumista heitä koskevaan päätöksentekoon. Monissa ilmastoon ja kehitykseen liittyvissä toimintasuunnitelmissa vammaiset ihmiset mainitaan useimmiten naisten ja nuorten rinnalla osana niin sanottujen ‘haavoittuvien ryhmien’ listausta. Maininta ei yksinään kuitenkaan vielä takaa saavutettavampaa viestintää, vammaisuuteen liittyvien ennakkoluulojen purkamista, esteettömyyttä, vammaisten ihmisten palkkaamista tai vammaisjärjestöjen konsultointia. Haavoittuvuus kattoterminä ei myöskään tuo esiin vammaisten ihmisten erilaisia tarpeita, joiden ymmärtäminen ja huomioiminen mahdollistaisi yhdenvertaisemman osallistumisen.
Vammaisten ihmisten tulee olla mukana myös käytännön työssä, ei ainoastaan asiakirjoissa ja suunnitelmissa.
Abilis rahoittaa hankkeita, joissa vammaiset ihmiset pääsevät haluamallaan tavalla kehittämään elinkeinojaan, tietojaan ja taitojaan sekä laajentamaan tukiverkkojaan, mikä vahvistaa heidän hyvinvointiaan ja osallisuutta päätöksentekoon myös ilmastonmuutoksen tuoman epävarmuuden aikana. Uudella ohjelmakaudella Abiliksen vastaanottamia hakemuksia kehitetään entistä tarkemmin myös ilmastouhkien näkökulmasta. Tämä parantaa niin hankkeiden kestävyyttä kuin turvallisuuttakin. Ryhmiä pyydetään pohtimaan, minkälaisia ilmastouhkia hankealueella esiintyy ja miten ne saattavat vaikuttaa suunniteltuun toimintaan. Miten hankesuunnitelmassa ollaan varauduttu tilanteeseen, jossa hankealue tulvii? Miten elinkeinohankkeessa ostettavat kotieläimet ja rehu suojataan rankkasateilta? Minkälaisia resursseja, tietoja, taitoja, välineitä ja verkostoja toteuttava järjestö tarvitsee selvitäkseen haasteista, joita ilmastonmuutoksesta seuraa?
Abiliksen tuki ei kuitenkaan tule riittämään yksinään. Jokaisen ilmastotyötä tekevän tahon tulisi miettiä, saavuttaako heidän työnsä myös vammaiset ihmiset ja rohkaiseeko heidän työnsä vammaisia ihmisiä osallistumaan. Jää nähtäväksi, onko esimerkiksi tämän vuoden kansainvälisessä ilmastokokouksessa COP27:ssa, joka järjestetään marraskuussa Sharm el-Sheikhissä, Egyptissä, jälleen esteellisyyttä: Viime vuonna Glasgowissa järjestetyssä COP26:ssa kaikkiin konferenssialueelle vieviin kulkuvälineisiin ei voinut nousta pyörätuolilla, viittomakielentulkkaus oli puutteellista ja esteetön sisäänkäynti ajoittain suljettu. Kansainvälisten kokousten lisäksi on kuitenkin tärkeää kysyä, mahdollistetaanko vammaisten ihmisten osallistuminen päätöksentekoon myös heidän kotikylissään, yhteisöissään ja paikallisissa ympäristöjärjestöissä?
Lena Seppinen
Abilis-säätiön Mosambikin ohjelmakoordinaattori