Maailmassa on 34 miljoonaa lasta, joilla on kuulovamma. Kuurojen maailmanliitto (World Federation of the Deaf, WFD) on arvioinut, että näistä 80 prosenttia ei pääse kouluun. Niistä 20 prosentista lapsia, jotka pääsevät kouluun, vain hyvin harvat saavat kaksikielistä koulutusta, jossa kielinä ovat kansallinen viittomakieli sekä kirjoitettu (ja puhuttu) kieli.
2000-luvun alussa kävin neljässä Afrikan maassa pitämässä draamapajaa kahden viikon ajan Kuurojen liiton kehitysyhteistyön koordinoiman kulttuurivaihdon kautta. Näistä maista kolme on sattumoisin Abilis-säätiön nykyisiä ja viimeaikaisia kohdemaita: Etiopia, Tansania ja Uganda. Reissujen aikana tuli tutustuttua kuuroihin osallistujiin. He olivat juuri niitä etuoikeutettuja, jotka ovat aikoinaan päässeet kouluun. Tosin opetuskieli -tai opetusmetodi vaihteli monella.
Olin mukana vuonna 2020–2021 valtioneuvoston tilaamassa Viitotut muistot -nimisessä tutkimushankkeessa, jonka tarkoituksena oli selvittää kuuroihin kohdistuneista loukkauksista 1900-luvulta nykypäivään ja näinollen pohjustaa Suomen valtion, kuurojen ja viittomakielisten välistä totuus-ja sovintoprosessia. Hankeen aikana tapasin paljon eri ikäisiä kuuroja, jotka kertoivat koulukokemuksistaan, oralistisesta opetusmenetelmästä, jossa viittomakielen käyttö oli kielletty, sekä tapasin nuoria kuuroja, jotka joutuivat opiskelemaan huonosti viittovien opettajien johdolla.
Näillä edellä mainituilla asioilla on ollut kauaskantoiset vaikutukset ihmisiin. Kuuroilla todettiin keskimääräistä heikommat viittomakieli-, luku- ja kirjoitustaidot, heikommat jatko-opiskelumahdollisuudet ja vähäiset osallistumis- sekä vaikuttamismahdollisuudet yhteiskunnassa – nämä kaikki jättävät jälkensä ihmisen minäkuvaan. Tämä on universaalinen ilmiö.
Monissa kehittyvissä maissa kuuroilla on vieläkin huonommat lähtökohdat. Kuurous voidaan nähdä kirouksena, jolloin maaseudun kuurot lapset eivät pääse kouluihin, jäävät ilman viittomakielen opetusta ja siten yhteisönsä ulkopuolelle.
Kuurojen liitot ovat monissa kehittyvissä maissa tehneet vankkaa vaikuttamis- ja verkostoitumistyötä, mutta valitettavasti pula viittomakielen tulkeista on tässäkin työssä todellinen ongelma. Ongelmia on laajoilla aloilla.
Abiliksen projektien kautta on edistetty kuurojen elämää ja asemaa yhteiskunnallisesti eri tavoin. Myanmarissa kuuro nainen on saanut Abiliksen tuen avulla porsaan kasvettavaksi. Vietnamissa säätiön projektirahalla on käynnistetty pesulatoimintaa, jossa kaikki työntekijät, toiminnanjohtaja mukaan lukien, ovat kuuroja.
En voi olla pohtimatta, kun otetaan huomioon kuurojen heikommat koulutusmahdollisuudet ja tulkkipulan, miten tämä vaikuttaa siihen, kuinka kuurot henkilöt pääsevät saavutettavalla tavalla hakemaan säätiön projektirahoitusta, ja että projektit olisivat ”kuurovetoisia”. Tässä on meille haastetta, miten tulevaisuudessa varmistetaan tiedon saavutettavuus myös kuuroille.
Maija Koivisto
Kuuro viittomakielinen Abilis-säätiön hallituksen jäsen