Vietin syksyllä viikon Vietnamissa, ensin Hanoissa ja sitten Da Nangissa, Abiliksen rahoittamiin hankkeisiin tutustuen ja paikallisia vammaisia tavaten. En ole ennen käynyt Vietnamissa, joten kaikki oli minulle uutta ja ihmeellistä.
Abilis tukee Vietnamissa etenkin elinkeinohankkeita, kuten hierontayrityksiä ja eläinten kasvatusta. Matkalla tapasin ihmisten lisäksi paljon kanoja. Kaikki tapaamiset olivat miellyttäviä.
Vierailimme perheen luona, joka kasvattaa kaloja ja erilaisia vihanneksia.
Vietnamilaisista ihmisistä jäi ahkera ja kohtelias kuva. Niin kohtelias, että vammaisten asemaan liittyvistä epäkohdista oli välillä vaikea saada tietoa. Tähän olen tottunut muissakin Aasian maissa. Pitää osata lukea sävyjä ja äänenpainoja. Onneksi tämä ei jäänyt kiinni minusta, vaan Abilliksella on taitava vietnamilainen työntekijä Huyen, joka osasi tulkita ja tulkata puheita.
Maatoimistojen työntekijät ovat tärkeitä kollegoja. He tuntevat maansa vammaistilanteen, puhuvat paikallista kieltä ja osaavat auttaa ja tukea eri vammaisjärjestöjä hakemaan projektirahoitusta. Kuvassa maakoordinaattori Huyen Thi Do.
Hankkeet ja niiden hallinto hoidetaan huolellisesti. Kanoista en paljon tiedä, mutta ne vaikuttivat hyvin hoidetuilta ja tyytyväisiltä. Tämä kaikki sijoittuu hyvin puutteelliseen infrastruktuuriin. Rakennuksia ja teitä on huollettu huonosti. Esteettömyys on heikolla tasolla.
Abilis-tiimi tukee toisiaan matkalla. Tässä olemme matkalla kotivierailulle. Matkan aikana näimme valtavat riisipellot.
Vietnamissa on yksipuoluejärjestelmä, mikä tekee vammaisaktivismista haastavaa. Maassa kuitenkin on muutamia vammaisaktivisteja. Heidän keskuudessaan vallitsee toiveikas ilmapiiri. Toivottavasti pääsen muutaman vuoden päästä uudestaan katsomaan, ovatko toiveet toteutuneet.
Matkan aikana vierailimme käsityöpajassa, joka työllistää vammaisia nuoria. Heille maksetaan työstä palkkaa.
Ennen paluulentoa pelkäsin, että minun ei annettaisi matkustaa kotiin yksin. Olin maan sisäisellä lennolla joutunut vastaamaan monta kertaa kysymykseen siitä, kenen kanssa matkustan. Vasta lentokentällä ymmärsin, että tämä ei johtunutkaan vammaisuudestani. Myös ei-vammaisilta yksin matkustavilta kyseltiin, eikö heillä todellakaan ollut seuraa. Kulttuuriin ei ilmeisesti kuulu matkustaa yksin.
Abiliksen työntekijät ja hallituksen jäsenet tarjoavat vertaistukea paikallisille vammaisille ihmisille. Tämä sama tapahtuu myös päinvastoin!
Näiden matkojen jälkeen olen aina väsynyt, mutta innoissani. Ymmärrän paremmin, miten maaohjelmia kannattaa rakentaa, mitä kannattaa tukea ja mikä on mahdollista. Ennen kaikkea olen tutustunut vammaisiin ihmisiin, Abilis-yhteisön jäseniin. Yhteytemme on mittaamattoman arvokas.
Amu Urhonen
Abilis-säätiön puheenjohtaja