Heikompien puolta pidetään pääsääntöisesti hyvin aikein, mutta miettimättä ihan loppuun asti mitä sanavalinta tarkoittaa. Olen usein kuullut poliitikon puhuvan heikommista tarkoittaessaan vammaisia. Todennäköisesti olen itsekin ajattelemattomasti käyttänyt samaa kielikuvaa.
Tunnen useita vammaisia, jotka ovat vahvoja. Antaisin heille koska tahansa enemmän valtaa: johtotehtäviä ja yhteiskunnallisen aseman, jossa heitä kuunnellaan naamat vakavina ja silmät ihailua loistaen.
Kun sain aikoinaan osallistua Abiliksen tuella järjestettyyn vammaisten naisten johtajakouluun Tadzhikistanissa, en sielläkään tavannut heikkoja astioita, vaan uskomattoman vahvoja nuoria naisia, jotka olivat raivanneet tiensä ulos kotoa, läpi koulutuksen ja halusivat muuttaa maailmaa, johtajina.
Facebook-muistot juuri toivat eteeni kuvan, kun kävin Kirgisiassa Abiliksen tukemassa vammaisten naisten turvakodissa manikyyrissa. Kuvassa näkyy syvä ihailuni sen ihmisen vahvuutta kohtaan, joka huolellisesti teki minulle vaativaa manikyyria. Hän oli päässyt vapaaksi väkivaltaisesta kodista ja opiskeli yrittäjäammattiin, jotta voisi elää itsenäistä elämää. Harvalta meiltä on koskaan vaadittu sellaista vahvuutta. Ei siis leimata ketään heikoksi vastoin parempaa tietoa.
Sellainenkin yhteiskunta olisi ihana, jossa olisi mahdollista olla turvallisesti heikko, eikä ketään pidettäisi vähempiarvoisena heikkoutensa vuoksi. Mitä edes on vahvuus, jos se on vain syntymäetuoikeuksia?
Ei se ole varsinaista vahvuutta, että on mahdollisuus olla piittaamatta kynnyksistä, joilla vammaiset suljetaan ulos yhteisöistä ja päätöksenteosta.
Nykyään aivan oikein puhutaan heikommuuden sijaan mieluummin haavoittuvassa asemassa olevista ihmisryhmistä. Haavoittuva asema ei viittaa ihmisen ominaisuuksiin, ja varsinkaan arvota niitä paremmiksi ja huonommiksi. Se on vain rehellinen havainto yhteiskunnasta, jossa ihmisillä on eri verran valtaa, rahaa ja mahdollisuuksia valita itse.
Erityisesti kehittyvien maiden vammaiset ovat haavoittuvassa asemassa, koska apuvälineiden ja esteettömyyden puute estää heitä saamasta sellaisen koulutuksen ja ammatin, jolla voivat elättää itsensä, saada kunnioitetun aseman yhteisössä ja tulla kuulluksi.
On tärkeää, että voimantuntoisen ylimielisyyden sijaan itse kukin meistä miettii omia etuoikeuksiaan. Yksi etuoikeuksista on syntyä Suomen kaltaiseen demokraattiseen hyvinvointivaltioon. Vähintä mitä me suomalaiset voimme tehdä, on kantaa globaalia vastuuta. Tukemalla Abiliksen työtä kehitysmaiden vammaisten hyväksi, voi kukin kantaa helposti oman kortensa kekoon.
Globaali vastuu ei ole vain vahvoilta heikoille kaadettavaa hyväntekeväisyyttä, vaan yhteisen maapallon pitämistä elinkelpoisena. Kun kaikkialla maailmassa on mahdollista saavuttaa YK:n kestävän kehityksen tavoitteet, meillä kaikilla on parempi olla - ja meillä kaikilla on mahdollisuus joskus olla turvallisesti heikko, joka tarvitessaan saa muilta apua ja tukea.
Rosa Meriläinen
Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry pääsihteeri
ja Abilis-säätiön kummi